Itsekäs

Ei oo päivääkään kun mulla ei olis ikävä Suomeen. Perhettä. Iskää. Äitiä. Siskoja. Pikkuveljeä. Siskon lapsia. Isovanhempia. Kavereita. Ruokaa. Saunaa. Metsää. Tähtitaivasta. Terveydenhuoltoa. Suomenkieltä. Jääkiekkoa. Joukkoliikennettä. Jäätelöä. Suklaata. Helsinkiä... Tätä listaa vois jatkaa loputtomiin.

^Nyt mä oon asunut poissa kotoa (Suomesta, jota mä tuun aina pitämään kotina) jo reilu 3,5 vuotta. Se kuulostaa toisaalta lyhyeltä ajalta ja toisaalta hirmu pitkältä ajalta. Mut joka tapauksessa mennyt hurja nopeesti.
Tänä aikana oon oppinu hirveesti uutta, niin itsestäni kuin itse elämästä. Rakkaudesta. Peloista. Unelmista. Maailmasta. Ihmistä. Kulttuureista. Eikä näitä juttuja olis voinut oppia mitään kirjaa lukemalla tai opiskelemalla. En vaihtais näitä vuosia pois mistään hinnasta.

Mut niinhän sitä sanotaan että matkustaminen rikastuttaa. Mut entä sitten kun sulle jää päälle tää ainainen "matkustaminen"?

^Kuka tahansa, joka on ottanut siivet alleen ja lentänyt pois kaikesta siitä tutusta ja turvallisesta, voi todeta ihan saman asian.
Matkustaminen on tehnyt susta ennakkoluulottoman ja oot oppinut ymmärtämään mikä oikeesti on tärkeää tässä elämässä.

^Se mistä ei puhuta, on se, että lähteminen yksin saa sut tuntemaan itsesi voittajaksi kun uskalsit, mutta myös yksinäiseksi ja vieraantuneeksi kaikista muista. Kaiken lisäksi sulla on takaraivossa hirveä syyllisyyden tunne.

^ Kaikki ketkä sua rakastaa ja ketä sä rakastat, jää murheen murtamiksi.
Vaikka miten paljon yrittäisin kaunistella ja vakuuttaa ulkomaille muuttoni puolesta, pohjimmiltaan se on aika itsekäs valinta.
Vaikka onkin ihanaa elää unelmaa ja sitä mitä sä luulet että haluat, mut oikeesti tälläsellä elämän päätöksellä et voi miellyttää ketään muita paitsi itseä.
Vaikka sulla oliskin aivan ihana perhe ja ystävät, jotka lähetti sut matkaan "jos se tekee sut onnelliseksi, me ollaan onnellisia sun puolesta" ,mut silti samaan aikaan tekee kaikkensa ettet sais tietää mitä ne oikeesti ajattelee siitä että lähdet pois. Kauas pois. Liian kauas.

Äiti ja iskä molemmat oli ainakin tällä linjalla, tai ainakin siinä uskossa mä elin Tammikuussa 2012 kun olin lähdössä seikkailuille Amerikkaan Au pairiksi. Olin uskossa että mun jännittävät ihanat tulevat seikkailut olis ollut niille yhtä ihania.
Vaikka tottakai ne oli molemmat varmaan innoissaan että tytär pääsee hankkimaan uusia kokemuksia ja kirjaamaan niitä sitte CV:hen. Mutta pohjimmiltaan surullisia. My adventure was their misery.

^Tunnen syyllisyyttä. En joka päivä, mutta aina välillä, enemmän ja vähemmän.
En ole läsnä iloisissa perhetapahtumissa (isosiskoni on saamassa vauvan myöhemmin vielä tässä kuussa), veljeni sai hyvän uuden työpaikan opiskeluiden jälkeen omalta alalta jne,  enkä ollut paikalla myöskään surullisissa tapahtumissa kun mummo (isin äiti) kuoli viime joulukuussa, enkä päässyt hautajaisiin. Ja viime vuonna nukkui pois myös pikku Fido hauva (joka oli äidilleni hyvin rakas), enkä ollut silloinkaan paikalla.
Tämän lisäksi oon missannut ystävieni synttäreitä (perheen jäsenistä puhumattakaan) polttareita, baby showereita, valmistujaisia, häitä.

Samaan aikaan musta tuntuu tosi surulliselta että Emmalla ei ole täällä ketään. Emma ei saa kasvaa isovanhempien kanssa eikä tätien pyörityksessä. Emma ei oo vielä edes tavannut kumpaakaan pappaa (ei mun iskää eikä myöskään J:n isää), se tekee mut hirveen surulliseksi. Mut on Emma sentään tavannut, sanottaisko nyt näin "vara-papan", nimittäin mun isäpuolen, ketä on äitin kanssa lentänyt meitä tänne piristämään useampaan otteeseen.

^Kun asuu näinkin kaukana kuin maailman toisella puolella, aika ja taloudelliset rajoitteet väistämättä määrää pääsetkö paikalle. Tosin viime vuonna en olis ite edes voinut poistua koko jenkkilästä ilman matkustus ja maahanpaluu (oleskelulupaa) joka siis myönnettiin mulle vasta muutama kuukausi sitten.

Vaikka tiedän että tää on mun elämä ja itse päätän kuinka sen elän. Ja vaikka kuinka olisin onnellinen täällä, ei se silti poista sitä syyllisyyttä mitä aina välillä tunnen, ja kuinka kauhee tytär, sisko tai kaveri oon kun vaan jätin kaiken.

^Vaikka mä olenkin sosiaalinen ja tykkään tutustua uusiin ihmisiin, ja saan kavereita aika helposti. En silti oo koskaan tuntenut itteäni näin yksinäiseksi. En tiedä onko tää nyt joku baby blues, mutta välillä vaan itkettää.

Vaikka kyllähän mä oon ihan yhteyksissä mun host perheeseen täällä, niin ei se kuitenkaan oo sama kuin oma perhe joka tuntee sut läpi kotoisin ja joka hyväksyy sun omat mielipiteet ja sen että et usko ihan kaikkeen. Ja noi kaikki mun kaveritkin täällä aikalailla tulee ja menee. Se ei ole sama kuin lapsuuden ystävä jonka kanssa on yhdessä kasvettu ja jonka kaa jakaa palan omaa historiaa.

Valitsemalla kulkea eri tietä kuin kaikki muut, se jättää jälkensä ja päättää hyviä ystävyyssuhteita. Se on väistämätöntä And that's life! Mutta se ei tee siitä yhtään sen helpompaa.

No onko tää kaikki ollut sen arvoista? Kadunko että otin ison harppauksen ja valitsin kansainvälisen elämäntyylin? Kyllä, ja En todellakaan.

Mut asiahan ei ole ihan noin yksinkertainen eikä elämää voi ajatella niin että "Entä jos". Entä jos en olisi ikinä lähtenyt. Kuka tietää missä olisin, mitä tekisin ja kuka olisin.
Tai entä jos olisin lähtenyt mutta en olis ollut kuin vuoden (mikä alunperin oli mun suunnitelma, että jos nyt yhden vuoden selviäis). Mitä sitten?

Jos näin olisi käynyt, ei mulla nyt olis mulle kaikista tärkeintä ihmistä, eli Emmaa..

Älkääkä nyt käsittäkö väärin, kyl meillä menee täällä ihan hyvin ja oon onnellinen että mulla on ihana mies joka pitää musta ja Emmasta huolta.
Vaikka ei olla mitään kauheen rikkaita ei meillä silti mitään nälänhätää ole. Ollaan kaikki ihan terveitä, meillä on oma auto, Ja seuraavana suunnitelmissa on  hankkiutua eroon tästä törkeän kalliista vuokra kämpästä ja ottaa laina ja hankkia ihan oma talo.

Se mitä elämä tuo, ei voi koskaan tietää. Se on elettävä päivä kerrallaan ja otettava vastaan niin ilot ja surut.
Onneksi joku sentään on keksinyt SOME:n ja että edes FB:n, whatsUp:n , Skypen sun muiden kautta voi olla yhteyksissä ja muiden elämissä perillä, edes ripauksen.